Ammattilaisena ajelehtimisen tilassa

11.11.2020


Kun menen tapaamaan nuorta, minulla voi olla ajatus siitä, mitä haluaisin sanoa ja millaista polkua ehdottaa. Tämä polku ei välttämättä ole ollenkaan sellainen, mihin nuori on sillä hetkellä menossa. Siksi pysähtyminen ja tilanteeseen asettuminen ilman ennakkoajatuksia on tärkeää, vaikkei se aina ole helppoa. Työntekijältä ei-tietämisen tilaan asettuminen ja kontrollista luopuminen vaatii joskus paljon.

Osallistuin syyskuun lopussa Omakuva N.Y.T. -koulutukseen, jossa perehdyttiin nuorille aikuisille suunnattuun taideperustaiseen kasvuryhmämalliin. Koulutuksessa teimme tapaamiskertojen välillä harjoituksen, jossa lähdimme lähiympäristöömme ajelehtimaan ilman päämäärää. Tarkoituksena oli vain keskittyä pohtimaan sitä, mitä tunnemme, mihin huomiomme kiinnittyy ja mikä herättää uteliaisuutemme ja kiinnostuksemme.

Huomasin keskittyväni sellaisiin asioihin, joihin en yleensä kulkiessani keskity niin tarkasti. Kiinnitin huomiota toisten ihmisten olemukseen, eleisiin ja ilmeisiin. Seurasin tovin, kuinka puusta putosi lehti ja poimin sen mukaani. Yleensä kun lähden ulos, minulla on jokin suunta. Nyt kun sitä ei ollut, en asettunut mihinkään muottiin. Näytin joutilaalta, päämäärättömältä ja vailla tarkoitusta olevalta. Siltä se tuntui ja vähän ehkä hävetti.

Siltä voi monesta nuorestakin tuntua, joka ei etene ennalta ajatellun polun mukaisesti ja täytä yhteiskunnan asettamia odotuksia. Tuntuu, että yhteiskunnassamme nuoret halutaan pois ”haahuilemasta”, kohti ”päämäärätietoista” elämää.

Omakuva N.Y.T. -koulutuksessa puhuimme haahuilun sijaan ajelehtimisesta. Ajelehtiminen on tutkimusretki omaan sisimpään ja siihen, että uskaltaa antaa itsensä alttiiksi sille, mikä mieleen tulee ja mikä kutsuu meitä. Tämmöiseen ajelehtimiseen ei kasvateta koulussa, mutta siihen voi kasvaa erilaisten kokemusten, joskus epäonnistumistenkin kautta.

Koulussa opimme siihen, miten tietyt asiat pitää saavuttaa edetäkseen paikasta A paikkaan B, esimerkiksi peruskoulusta lukioon tai ammattioppilaitokseen. Mutta miten edetä omassa itsessään suorittamisesta ajelehtimiseen?

Kuka tahansa meistä voi tarvita välillä ajelehtimista, jossa ei ole suuntaa, ei tietoista pyrkimystä saavuttaa jotakin tai edetä johonkin, esimerkiksi kouluun tai työpaikkaan.

Voinko ammattilaisena ajatella, että olemme nuoren kanssa yhteisellä polulla, jolla minä en ole suunnannäyttäjä? Uskallanko luopua kontrollista, asettaa itseni epätietoisuuden tilaan? Uskallanko aidosti tutkia sitä tilannetta ja mielentilaa, jossa nuori sillä hetkellä on, jossa minä olen ja jossa yhdessä olemme? Voisiko siitä syntyä jotakin uutta ja oivaltavaa?

Ammattilaisena minulla toki on työkaluja repussa, joita voimme yhdessä käyttää. Tuon mukanani happinaamarin ja muuta tarvittavaa. Uskallanko silti asettaa reppuni sivummalle ja luottaa, että tilanne kantaa? Minun ei tarvitse tietää kaikkea tai pohtia, mitä sanoisin seuraavaksi tai olenko hyvä työntekijä. Voin olla oikeasti läsnä, eikä tarvitse miettiä omaa seuraavaa liikettä kuin shakkipelissä.

Voisimmeko kohtaamistyössä luopua päämäärätietoisesta kysymyspatteristosta ja tulla tilanteeseen tyhjällä mielellä? Voinko työntekijänä antaa tilaa minun ja nuoren dialogin syntymiselle ja antaa nuoren määrittää, mihin suuntaan keskustelu etenee?

Inka Salo
Etsivä nuorisotyöntekijä, Vantaa

facebook instagram youtube